...Ja parempaa uutta vuotta!

Näin olisi varmaan toivotellut myös nimimerkki Pudas sata vuotta sitten. Tämän päivän juttu on tasan sata vuotta sitten Kaiku-lehdessä julkaistu mielipidekirjoitus, jossa nimimerkki Pudas ruotii aiemman viikon uutista kuolleista, ja tästä hetkestä katsottuna aivan syystä. On vaikea kuvitella, että näin rumasti tänä päivänä lehdessä kuolleista kirjoitettaisiin. Nykypäivän Sotekohujen ja maakuntauudistusten aikakautena, tai taannoisesta "ihmisroska"-keskustelusta nimimerkki Putaalla saattaisi olla taas jokunen sana sanottavana, terävästä kynästään lehtien mielipidepalstoille. Vaiko Facebookiin?

En lupaa nimimerkki Putaalle sadan vuoden taakse tätä museon seinälle asettavani "1918-luvun kulttuurikuvana", mutta tänne blogin puolelle kyllä. Tuosta vuodesta toki täytyy muistaa, että on vaikeat ajat ollut takana. Vaikka sisällissodan melskeet eivät päällisin puolin Iissä juuri näkyneetkään, oli sisällissodan aikainen nälkä ja jatkuva pula viljasta kuitenkin läsnä myös täällä, mikä varmaankin oli vielä kirkkaana sangen kitkerän alkuperäisen lehtikirjoittajan mielessä. Toki ei lähimmäisenrakkautta soisi silti unohdettavan, kuten Pudaskin muistuttelee, ei myöskään tänä päivänä.

Tämänkertainen lehtileike on harvinaisen epäselvästi digitoitunut, mutta tuttuun tapaan löytyy aukikirjoitettuna kuvan jälkeen!

”RIEMUA JA TUSKAA

Kaiun viime sunnuntai-numerossa oli nähtävänä seuraava Kuivaniemeltä lähetetty tiedonanto: ”Täältä meidän kunnastamme on tänä vuonna kuolo korjannut 10 henkilöä, jotka ovat olleet vaivaishoidon elätettävänä ja ovat ne olleet kaikki jo vanhoja, usea jo yli 80 vuoden. Näistä on köyhäinhoidon pitänyt maksaa hoitajille 100 ja 110 mk kuukaudelta; olipa joku huono sairas sellainenkin, josta piti makaa 15 mk vuorokaudelta vähän aikaa. Paljon ovat nämä kuolleet helpottaneet vaivaishoidon menoja, vaan uusia tulee entisten tilalle”.

Sellainen se uutinen on kokonaisuudessaan; me olemme vain harventaneet viime lauseen. Mielestämme olisi kyllä koko tiedonanto harvennettava ja asetettava kehyksiin ynnä ripustettava museon seinälle 1918-luvun kulttuurikuvana. Muistokirjoituksena, vainajain muistokirjoituksena ansaitsisi se jo erikoisen huomionsa – ainakaan me puolestamme emme ole nähneet elämämme varrella sen veroista. Mutta samalla se on vilpittömin, suorasukaisin kansamme moraalin ilmaisu, mitä milloinkaan on kansan omasta kädestä päässyt julkisuuteen. Emme lainkaan epäile, ettei Kaiku ole tajunnut sen historiallista arvoa ja juuri siinä mielessä ikuistanut uutista palstoilleen. Muuten on sama uutinen lähetetty toiseenkin lehteen, joka kuitenkaan ei ole ollut niin julkisuusvelvollisuuden läpitunkema.

Haa, uusia vanhuksia tulee entisten tilalle! Huudahtaa uutisen lähettäjä katkerana. Kuivaniemikään ei ole päässyt vanhuuden ikeestä. Vaivaishoito huokaa epäitoivoissaan, sillä ihmiset ympärillä vanhentuvat vuosi vuodelta, ja siellä täällä alkaa ilmaantua harmaita hiuksia, ryppyisiä poskia ja koukkuisia vartaloita. Eikä sille voi mitään. Kenties tuntee itse vaivaishoito ja uutisen kirjoittaja, että heitäkin uhkaa sama hirveä kohtalo vähitellen ja varmasti… On siinä syytä huokaistakin.

Kuivaniemellä näyttääkin herra siunaavan ihmisille ikää, koskapa yhtenä vuonna kuolee kymmenen, jotka kaikki ovat vanhoja, ”usea jo yli 80 vuoden”. Numerot puhuvat.

 

Mutta nämä Vanhukset ovat nyt onneksi kuolleet ja helpoittaneet vaivaishuollon menoja. Ja sehän on pääasia. Riemua ja tuskaa.

Sillä kun uusia tulee….

Pudas.”