"Minä itse keisari!", eli kun keisari Haminan raitilla nähtiin

Melko tarkalleen 200 vuotta sitten Iissä nähtiin harvinainen näky: itse Venäjän (ja Suomen suurruhtinaskunnan) keisari, Aleksanteri I vieraili täällä. Suomi oli tuolloin ollut vasta noin 10 vuotta Venäjän vallan alla. Suomalaiset olivat kuitenkin ilmeisen tyytyväisiä keisariinsa, olihan keisari pitänyt Ruotsin vallan aikaiset lait ja hallintokoneistot voimassa Suomessa. Silkkaa hyvää hyvyyttään Aleksanteri I ei näin toki tehnyt, vaan koska piti valmista ruotsalaisten aikaista hallintokoneistoa tehokkaampana, kuin venäläistä. Oli helpompaa pitää uusi suuriruhtinaskunta pyörimässä ja tyytyväisenä, kun kaikkea ei tarvinnut järjestää uudelleen. Pysyihän Aleksanterilla silti ylin päätäntävalta kaikkiin alueen asioihin.

 Tämä tarkoitti suomalaisille kuitenkin itsenäisempää asemaa, ja parempaakin kuin muualla Venäjällä, kun maaorjuus ei tullut täällä voimaan. Tai ainakin suomalaiset olivat harvinaisesta arvovieraasta sangen uteliaita, sillä väen kerrotaan tungeksineen keisaria katsomaan sankoin joukoin niin Iissä, kuin Oulussakin vuonna 1819, kun keisari täällä vieraili. Aleksanterin tarkoitus oli voittaa kansa puolelleen tällä pitkällä matkalla, ja varmistaa, että kaikki toimi uudessa suurruhtinaskunnassa, kuten pitääkin.

Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I.

Aleksanteria oli myös katsomassa allekirjoittaneen isoisoisoisä, Jaakko Veijola, jota Kaleva haastatteli tämän 100-vuotispäivän lähestyessä vuonna 1912. Julkaisen tässä nyt ensimmäisen osan Jaakon muisteloita, keisarin visiitistä.

"Kun keisari Aleksanteri I matkustaessaan Suomessa meni Iijoen yli, oli Veijola silloin n. 7-vuotias ja pääsi vanhempiensa mukana katsomaan keisaria ja keisarillista seuruetta Haminassa, jossa keisari odotti sen aikaa, kun lossilautalla kuletettiin seurueelle kuuluvat tavarat joen yli. Keisari seisoi edellämainitun Veijolan talolle kuuluneen lossimiehen asunnon portailla, ja Iin rovasti Jaakko Frosterus seisoi hänen rinnallaan, sekä paljon koreita herroja heidän ympärillään pihalla. Väkeä oli kerääntynyt keisaria katsomaan silloisiin oloihin nähden paljon ja kun ihmiset kyselivät toisiltaan, että kukahan se noista koreista herroista on keisari, niin silloin keisari, luultavasti rovasti Frosteruksen huomautuksesta ilmoitti itsensä taputtamalla kädellään rintaansa ja sanomalla suomeksi "minä itse keisari, minä itse keisari". 

Hevosia oli koottu keisarin tarvetta varten Kirkon-, Pirttitörmän- ja Karjalan kylistä ja käytettiin näitä hevosia Tyykiluodon taloon asti, jossa taas hevoset oli vaihdettu Pohjois-Iin ja Olhavan kylistä koottuihin hevosiin. Huonot hevoset eivät kelvanneet ollenkaan, ja ajomiesten oli pitänyt ajaa kovasti, niin paljon kuin hevoset vähänkin ehtivät."

Kaleva 6.3.1912.

Näin kertoi kuuluisa aikalainen, Sara Wacklin keisarin Oulun vierailusta teoksessa sata muistelmaa Pohjanmaalta 26: Keisari Oulussa. Ainakin Saran kuvailun mukaan keisarin vierailu teki tästä erityisen pidetyn suomalaisten keskuudessa.

Vihdoin tuli se niin toivottu päivä jolloin keisaria varmaan odotettiin Ouluun. Tämän ilosen sanoman oli lähettiläs tuonut.

Jo varhain aamulla oli kaikki liikkeellä ja valmiina keisaria vastaan ottamaan. Virkamiehet virkapuvuissaan, joka keisarin tuleman jälkeen kiellettiin, kadut täynnä väkeä, ikkunat täynnä kynttilöitä, kunniaportti täynnä lamppuja, lamput täynnä öljyä ja ihmiset täynnä iloa ja odottamista. Päivä kului pitkällöisesti, mutta vielä ei keisaria näkynyt, vaikka maantie hyvän matkan tullin ulkopuolellekin oli lampuilla valaistu ja se katu, jota keisarin tuli kulkea, samoin.

Jo oli pimeä tulemaisillaan mutta häntä ei vielä kuulunut. Taas oli äänetön odottaminen.

Kello puoli yheksän illalla elokuun 30 p. tuli keisari kevyissä matka-vaunuissa Ouluun. Seurassansa oli ruhtinas Wolkonsky, lääkärinsä, maaherra von Born, katteini Gripenberg y. m.

Yht’äkkiä oli kaupunki juhlallisesti valaistu. Kunniaportin päällä kiilsi suuri A, joka, ynnä lamppujen valot ja kansan innokkaat riemu-huudot ilmottivat juhlan alkua.

Majansa luona kun keisari astui ulos vaunuistansa, tervehti hän lempeästi suurta kokoontunutta väkijoukkoa, sillä sydäntä mielittävällä tavalla, joka oli Aleksanterin omituisuus.

Tästä keisarista voi sanoa saman minkä Julius Cæsar sanoi itsestänsä: Hän tuli, näki ja voitti.

Niin voitti Aleksanterikin kaikkein sydämmet. Korkeat ja alhaiset, nuoret ja vanhat mielistyivät häneen. Nekin, jotka eivät vielä tähän asti olleet myöntyneet rukoilemaan venäjän keisarillisen perheen puolesta, tekivät sen, nähtyänsä Aleksanterin ja siunasivat sitten koko sukuansa.